Minun, sinun, meidän nimi

ihaveanewname

Tovi sitä asiaa tuli pyöriteltyä mielessä, mutta joskus joulukuun aikaan uuden sukunimen vatvominen stoppasi, kun kaikki ajatukset johtivat lopulta vain samaan. Kerroinkin jo aiemmin, että olen aina halunnut luopua omasta sukunimestäni. Sulhon nimi ei kuitenkaan tunnu omalta saati luontevalta, joten vaihtoehdoksi jäi sukunimen ottaminen jommankumman suvun puolelta. En kuitenkaan halunnut nimeä jonkun toisen suvusta, jossa monella on jo sama nimi, joten kallistuin oman edesmenneen mummini sukunimeen, jonka halusin itselleni ensimmäisen kerran varmaan 13-vuotiaana. Päätöstä helpotti tätini hyväksyntä asialle – hän kun omaa kyseisen sukunimen ainoana henkilönä lähisuvusta, joten halusin kysyä hänen mielipidettään. Viime viikolla sain tiedon, että nimeni vaihtui virallisesti.

 Sulhoni ottaa todennäköisesti siis minun uuden sukunimeni avioitumisen myötä, eikä ole asiasta moksiskaan. Minun puolestani hän saa tietenkin pitää oman sukunimensä jos niin tahtoo, mutta hänellekin tuntuu olevan tärkeää yhteinen sukunimi, eikä se oma alkuperäinen tunnu kovin rakkaalta. Vielä emme ole saaneet kuulla arkipäivän seksismejä siitä, että mies on tossukka, kun ottaa vaimonsa sukunimen, mutta niitä odotellessa. Vai jaksavatkohan ihmiset enää pölyttyä oudoissa käsityksissään miehisyydestä, joka nyt auttamattomasti romuttuu, kun mies ottaakin vaimonsa nimen? 😀

Tämä on nyt oma mielipiteeni, mutta tuntuu jotenkin, että valitettavan usein morsiamet luopuvat omasta itselleen tärkeästä nimestä ulkopuolelta tulevan paineen ja ehkä myös sulhasen ja sulhasen suvun mahdollisen mielipahan takia. Mielestäni on hassua, että naisen oletetaan vaihtavan miehensä sukunimeen tuosta noin vaan. En siis sano, että miehen sukunimeen vaihtamisessa olisi mitään väärää, mutta lukemani ja kuulemani perusteella aika harva mies on valmis joustamaan. Pidän itseäni sen suhteen onnekkaana, että ainakaan tästä asiasta meidän ei ole tarvinnut vääntää kättä.

Käymme nyt siis molemmat nimenvaihtoprosessin läpi, ja se tuo toki omia kustannuksiaan. Minulle tämä tietenkin maksoi enemmän, koska jouduin tekemään maksullisen hakemuksen maistraattiin, enkä selvinnyt pelkällä ilmoituksella. Näistä voisin kirjoitella vielä erikseen. Sillä välin yritän sanoa nimeni puhelimessa oikein 😀 Nimim. ”Tässä x hei! Eiku…”

Kenen nimi?

Sukunimen muuttaminen avioitumisen myötä tarjoaa ikään kuin tilaisuuden aloittaa alusta omana perheyksikkönään – vaihtaapa morsian tai sulho yksin nimeään tai kumpikin yhdessä. Kuitenkin niin etu- kuin sukunimeen liittyy vahvoja tuntemuksia: ne yksilöivät meidät ja ovat osa identiteettiämme. Joku voi kokea oman nimensä niin tärkeäksi osaksi itseään, ettei välttämättä päädy yhteiseen sukunimeen. Meille on kuitenkin ollut alusta asti selvää, että otamme yhteisen sukunimen. Mutta miten ihmeessä valita sellainen sukunimi, joka tuntuu omalta ja sopii molemmille?

Vaikka olen totellut omaa nimeäni 26 vuotta, koen, ettei sukunimeni ole niin vahva osa identiteettiäni, ettenkö voisi vaihtaa sitä. Se ei ole myöskään kovin erikoinen ja kuuluukin Suomen yleisimpiin sukunimiin. Olen oikeastaan aina tiennyt, että vaihdan sen lopulta, menin naimisiin tai en. Sulhon sukunimi taas on ihanan lyhyt ja erikoinen, joten loogista olisi ottaa hänen sukunimensä. Muutama hänen sukulaisensa on kuitenkin törttöillyt näin lievästi sanottuna, ja itseni mieltäminen osaksi tätä sukua (vaikka vain nimen kautta) on vähän haastavaa. Toki sekaan mahtuu rutkasti selväpäisiäkin tapauksia, joten ehkä tämä ei ole niin vakava asia – onhan se sentään sulhoni nimi. Summa summarum, meillä taitaa olla tasan kolme vaihtoehtoa:

*Voimme yrittää kaunistaa sulhon sukunimen mainetta.

*Voimme nimilain puitteissa keksiä täysin uuden ja oman sukunimen.

*Voimme valita sukunimen jommankumman suvusta.

Ensimmäinen vaihtoehto ei ole vielä mitenkään poissuljettu, mutta aiheuttaa kuitenkin kovasti mietintää. Toinen vaihtoehto on jotenkin ihanan romanttinen, mutta aiheuttaa puolestaan pienoisia paineita: nimi pitäisi ensin keksiä, sitten hyväksyttää ja lopulta hyväksyä oma tekeleensä osaksi elämäänsä. Kolmas vaihtoehto on myös ihan varteenotettava, koska kummankin suvussa on yksi kiva vaihtoehto, joista valita. Koen tämän kuitenkin hitusen ahdistavaksi, koska en haluaisi selitellä kyseisen sukunimen omaaville, miksi haluamme heidän nimensä. Nimen valinta oman sukuni puolelta olisi ehkä helpompaa, koska vain yksi henkilö omaa kyseisen sukunimen ja senkin osana yhdistelmänimeä.

Olemme pohtineet tätä asiaa jo vuoden päivät, mutta omat ajatukseni eivät ole juuri kirkastuneet. Asiaa ei auta se, että mies hyväksyy kaikki vaihtoehdot ja on siis turhankin ”helppo” asian suhteen 😀 Helpompaa olisi, kun osaisi edes rajata yhden vaihtoehdon pois! Olen melkein valmis ottamaan sen nimen, joka tuntuu luontevimmalta allekirjoittaa 😀

Miten muut ovat ratkaisseet nimenvaihdon?